Tätä se penkkarivideo ties…
Se oli 19. marraskuuta kun istuin sohvalla pelaamassa pleikkarilla ja puhelin soi. Sanni soitti yhdessä tyttöjen kanssa reeneistä: ”Lähetkö mukaan meiä esitykseen KNV näytökseen.” Ja jotta parisuhde pysyisi kunnossa - ei siinä auttanut kieltäytyä. Warttu, Eetu ja Aapo olivat kaikki suostuneet samalla lauseella kuin minä. ”No jos muut pojat suostuu.” Ja niinhän me sitten suostuttiin.
Aikaa olisi 2 ja puoli viikkoa eikä mitään hajua mitä tulisi tapahtumaan ja miten ylipäätään saataisiin mitään aikaan. Ja sama fiilis oli vielä parien ensimmäisten reenien jälkeen.
2 viikkoa putkeen reenattiin useita kertoja viikossa ja useissa eri paikoissa. Uimahallin salilla, auditoriossa ja koulun aulassa, kunhan vaan päästiin reenaamaan - ja hyvä että päästiin.
Jos laittaa 4 poikaa mukaan KNV ohjelmaan niin siitä irtoo kyllä huumoria niin kovasti että reeneissä heitettiin huulta huomattavasti enemmän kuin mihin oli aikaa, ja tietysti muullekin turhalle perseilylle oli jätettävä aikaa - poikia kun ollaan!
Puvustuksen kanssa meillä kuitenkin oli huomattavasti ongelmia: Laitetaan kauluspaidat, minkä väriset, ”ei oo sitä ja ei oo sitä.” Farkut vai puvun housut. ”Ei oo mustia farkkuja” ”MITEN EPALLA EI OO MUSTIA FARKKUJA” no laitetaan sit puvun housut ”MITEN EPALLA EI OO MUSTIA PUVUN HOUSUJA” Pistetäänkö rusetit, no minkäväriset, no onko mustia, no onko?
Lopulta kuitenkin ongelmista selvittiin ja kaikki löyty päälle, vaikka itse henkilökohtaisesti valkoista kauluspaitaa jouduinkin metsästämään kissojen ja koirien kanssa. (Miksen omista valkoista kauluspaitaa? Niinku oikeesti!)
Lopulta kuitenkin koitti kun koittikin sunnuntai 8.12 ja herranperkele kun mua jännitti. Niinkun joo on totta että aina ennen jokaista teatteriesitystä (tein niitä kuitenkin lähemmäks 50) hourin aina ihan huolella ja panikoin viimeisen puol tuntia joka kerta. Mutta nyt jotenkin todella ekstrana. Aamusta asti oli pieni jännitys päällä ja viimeisen tunnin kävelin ympyrää aivan paniikissa ja vielä verhon takanakin pompin kun en vaan pystynyt pysymään paikallani. I mean eihän sitä kovin montaa kertaa miespuolisena esiinny naisvoimistelijoiden näytöksessä, niin sitä yhtä kertaa ei parane mokata.
Eikä sitä kyllä sitten mokattukaan.
Ihmiset taputti meille alusta asti ja mä en oikeen tiedä pelottiko se vaan enemmän vai toiko se tarvittavan lisäboostin esiintymiseen. Noh. Pääasia että onnistuttiin. Lavalta poistumisen jälkeen oli ohjeena kiertää käytävän kautta takaisin saliin mukaan yhteiseen piirileikkiin ja kun päästiin pois lavan takaa, juostiin käytävää pitkin takaisin saliin, päästäen suusta samalla erinäisiä onnellisia huudahduksia. Useita. Huudahduksia.
Kaiken tän jälkeen voi huokaista helpoituksesta ja sanoa vain: kiitos ja anteeksi. <3
Ps. Aapo haluun mun sinisen rusetin takasin, muistat kuitenkin mua paremmin.
